Kotiin palattuani sainkin idean katsoa aiheeseen liittyvän elokuvan. Biskajanlahdella vuotta myöhemmin menehtynyt englantilaisnäyttelijä Leslie Howard ehti vuonna 1942 tuottaa, ohjata ja pääosatähdittää ”Spitin” suunnittelijasta R.J. Mitchellista kertovan biografiaelokuvan.
Elokuva – kuten suuri osa muustakin saarivaltion propagandaintressillä tehdystä elokuvatuotannosta – on totta kai tunneskaalaltaan huima, tässä tapauksessa ylidramatisoitu ja kohtalonomainen kertomus miehen haaveesta ja sen toteutumisesta suuren sodan vyöryessä päälle. Taistelun Britanniasta ollessa täydessä käynnissä laivueenkomentaja Geoffrey Crisp (fiktiivinen hahmo, jota näyttelee David Niven) päättää kertoa tarinan miehilleen edesmenneestä tuttavastaan ja tämän uskomattomasta työstä. Takauma alkaa parikymmentä vuotta aiemmin Mitchellin katsellessa rannalla lokkeja ja ideoidessa yksitasokonetta vaimolleen (vallankumouksellinen visio 1920-luvulla).
Tie kohti vision toteutumista oli kuitenkin pitkä. Supermarinen palkkalistoilla ollut Mitchell voitti vuosikymmenellä kolme kertaa Schneider Trophyn suunnittelemillaan aerodynaamisesti uraa uurtaneilla vesitasoilla, koelentäjä Geoffrey Crispin ansiosta. ”Spitfireksi” nimetty Mitchellin pöydällä suunniteltu, vallankumouksellinen tulta syöksevä lintu ei voittanut heti ilmailuministeriön suosiota.
Elokuva oikoo mutkia, kuten olettaa sopii. Mitchell ei ollut Howardin tyylinen aristokraattinen hahmo vaan alaluokkainen, helposti muihin ärsyyntynyt punaniska. Howardin ja fiktiivisen Crispin lämmin suhde on yksi draamaa kannattelevia voimia, perhe-elämän ohella. Koneen eri kehitysversiot kuitataan vain nopeasti (vapaamman kehitystyön mahdollistanut Supermarinen myynti Vickersille sekä Rolls Roycen yhteistyö ovat toki mukana).
Mitchell ei koskaan tehnyt elokuvassa kuvattua Saksan matkaa, josta hän sai lopullisen kipinän ajaa projekti läpi. Hän ei myöskään kuollut samana päivänä, kun Spitfiren prototyyppi (K5054) lensi 5. maaliskuuta 1936. Taistelussa Britanniasta Hawker Hurricanet olivat yhä lukumääräisesti RAF:n selkäranka, tosin Spitfiret pärjäsivät näille ennen muuta voitto-tappio –suhteessa. Elokuvan tekovaiheeseen mennessä Spitfiresta oli toki jo kasvanut suorituskyvyltään ja maineeltaan lähes myyttinen kone, kuten elokuva kertookin. Supermarinen suunnittelija Joseph Smith oli kehittämässä myöhempiä malleja koneesta ennen sotaa ja sodan jälkeen.
Elokuvaa on vaikea pitää halpahintaisena sotapropagandana, vaikka se syy filmin syntyyn epäilemättä onkin. Yhden teknisen välineen nostaminen elämää suuremmaksi ilmiöksi toki nopeasti kuulostaa laskelmoidulta (huom. Willy Messerschmittistä ei koskaan tehty vastaavaa ylistysvirttä Saksassa). Pähkinänkuoressa tällaisten elokuvien teemana, aikakaudesta ja aiheesta huolimatta, on periksiantamaton ja uhrautuva ihminen tekemässä valintoja omaksi tappioksi ja ihmisten parhaaksi. Leslie Howardissa Churchillin Englanti menetti uskomattoman karismaattisen ja perienglantilaisen herrasmiesnäyttelijän. Hänen pois menonsa kohta elokuvan ensi-illan jälkeen vain lisää elokuvan myyttistä katoavaisuuden tuntua. Howardin ja Nivenin takia katsoisi huonompaakin elokuvaa.
Ilmailun vinkkelistä kiitosta saa erityisesti elokuvan dokumentaarinen osuus: aitojen RAF-pilottien tallentaminen filmille sekä tietysti koneet ja intensiiviset koelento- ja taistelukohtaukset, ilmavoimien toimitettua elokuvakäyttöön aitoja Spittejä. Ja onhan Howardin elokuvassa sitä lentämisen viatonta unelmaa ja hyväntuulisuutta, vaikka työn tuloksena surmanlintu syntyikin.
Elokuva sai Suomen valkokangasensi-iltansa 13.2.1948 Ritzissä (tältä ajalta myös suomenkielinen nimi). TV-ensi-ilta onkin yhä tulematta. Alkuperäinen elokuvan nimi tulee totta kai Churchillin 20.8.1940 pitämästä puheesta kansalleen, koskien Taistelua Britanniasta.
Elokuva on vapaassa jakelussa: https://archive.org/details/TheFirstOfTheFew
3½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti