torstai 20. maaliskuuta 2014

Tappajat (1964)


Kuvittele pääosiin armottomin ja viilein palkkatappajapari, piinaava väkivallan tunnelma, Ernest Hemingwayn teksti, kirkas ja näyttävä väripaletti, klassikkoautot sekä Don Siegelin ohjaus 1960-lukulaisella pulp-otteella. Tappajat on kaikkea tätä.
"You see, the only man that's not afraid to die is the man that's dead already."
Charlie Strom (Lee Marvin) ja Lee (Clu Gulager) ovat osaavia tekijöitä alallaan, ja viimeisimmän kohteensa Johnny Northin (John Cassavetes) alistuttua kuolemaansa erityisen helposti veteraani Strom jää miettimään tarinan taustaa, varsinkin kun tappamisesta he saivat poikkeuksellisen sievoisen summan. Jäljet johtavat kilpa-autoilumaailmaan ja miljoonan dollarin raha-autoryöstön saaliin perään.
"Sylvester, unless you want to renew your partnership with the late Johnny North, I suggest you tell us everything and anything we want to know."
Tarina käydään läpi takaumina, useamman kuin yhden Northin tutun joutuessa kaksikon ruuvipenkkiin. Alkujaan TV-elokuvaksi tarkoitetun filmin juoni on tosiaankin kuin kioskikirjallisuudesta ja elokuva ottaa vapauksia alkuperäisteokseen nähden, mutta parhaiten mieleen jää Siegelin elokuvan svengaava ote. Pääroistona ollut Ronnie Reagan teki elokuvassa uransa ainoan pahisroolin, kokien suorituksen vaivalloiseksi koska ajautui elokuvan jälkeen poliittiselle uralle. Angie Dickinson on tämän elokuvan seksikäs, kiero narttu Sheila Farr, Cassavetesin taas ollessa oma liukas itsensä.

Legendaarisin elokuvaa koskeva triviatieto on elokuvan ensimmäisenä kuvattua loppukohtausta koskeva: Lee Marvin tuli myöhässä ja tuiskeessa kuvauksiin, Siegelin laittaessa hänet kameran eteen. Yksi lukemattomista otoista tallentui lopulta valkokankaalle. Ja kyllähän Lee aika tukossa on, sekä draamallisista että ruumiillisista syistä

Robert Siodmakin vuonna 1946 ohjaama versio on objektiivisesti ajateltuna ansiokkaampi versio Hemingwayn tarinasta, mutta pakko antaa pisteitä myöhäisen ”tumman elokuvan” mutkattomuudelle ja munakkuudelle. Nämä olivat molemmat Don Siegelin tavaramerkkejä ja hyvä niin.

4 / 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti