Neljä nolattua neroa (1931)

Marx-veljekset ehtivät tehdä kaksi täyspitkää elokuvaa ennen Neljää nolattua neroa, mutta tämä oli ensimmäinen alusta lähtien elokuvakäsikirjoitukseen perustunut filmi, Miljonäärien paratiisin (1929) ja Koirankeksien (1930) perustuttua veljesten aiempiin vaudeville-esityksiin. Ensimmäisenä varsinaisena Hollywood-elokuvana elokuva on merkkipaalu heidän tuotannossaan.

Varsinainen juoni (tai siis juonen tapainen) keskittyy Euroopasta Yhdysvaltoihin seilaavaan valtamerilaivaan, jonka ruumasta neljä veljestä esitellään meille salamatkustajina. Ja kas kummaa, pian on koko laivan arki sekaisin, henkilökunnan ajaessa takaa ”rottia” ja toiminnan keskittyessä sekä kannelle että sisätiloihin. Zeppon ollessa romanttinen pääosatähti muut veljekset sekaantuvat kahden gangsterin välienselvittelyyn. Harpo taas on osallisena ikimuistoisessa nukketeatterinumerossa, jossa laivan henkilökuntaa hassutetaan lasten edessä 10-0.

"Well, don't forget, my fine fellow, that the stockholder of yesteryear is the stowaway of today" -Grouchon lama-ajan huumoria

Mielenkiintoinen kohtaus on maihin tulo, missä yhteydessä jokainen veljes tekeytyy Maurice Chevalieriksi, pölliväthän he hänen passinsa vähän aiemmin. Muutama varsin mielenkiintoinen tulkinta nähdään Chevalierin bravuurista ”You Brought a New Kind of Love to Me”. Itse elokuvatähteä ei kuitenkaan kohtauksessa vilahda, odotuksista huolimatta Veljekset esittävät filmissä lähinnä jokainen omaa itseään.

Moniin muihin Paramountille tehtyihin elokuviin verrattuna he saavat omaa valkokangasaikaa suhteessa varsin paljon, huumorin keskittyessä poikkeuksellisen vahvasti onelinereihin ja irtovitseihin. Etenkin Groucholla näyttää olevan ylimääräinen vaihde silmässä, kun hän piirittää gangsterin tyttöystävää (Thelma Todd). Sivuosanäyttelijöiden pieni rooli ei ollenkaan haittaa, onhan muissa elokuvissa jopa pitkästyttäviä romanttisia juonenkehittelyitä haittaamassa veljesten kohellusta.

"You call this a party? The beer is warm, the women cold and I'm hot under the collar." -Groucho

Elokuvassa on kahteen aiempaan elokuvaan nähden vauhtia enemmän kuin laki sallii. Normaalit piano- ja harppunumerot pysäyttävät loppupuolella menon hetkeksi, mutta ovat toisaalta ymmärrettäviä Harpon ja Chicon puumerkkeinä.

Neljä nolattua neroa ei vakuuta juonensa kypsyydellä – kuten eivät toki useimmat muutkaan Marx-elokuvat – mutta loputon verbaalihuumoritykitys ja irtogagit tekevät tehtävänsä vallan mainiosti.

Tässä vaiheessa, palttiarallaa nähtyäni kaikki ”arvostetuimmat” Marx-elokuvat, elokuva sijoittuu omalla listalla kakkoseksi heti Neljän naurettavan naapurin (1933) jälkeen. Elokuvat vaatisivat pikaista uusintakatselukierrosta, koska osa varsinkin Grouchon nokkeluuksista tuntuu menevän hitaalta savolais-hämäläiskatsojalta ensimmäisellä kerralla ohi.

4 / 5

IMDb