Sain Alfred Hitchcockin elämäkerran (John Russell Taylor) hyllyyni männä viikolla, ja onkin palkitsevaa etsiä elokuvasta kaikki viittaukset jännityksen mestariin: jäänviileä, pitkä, jännittävä blondi pääosassa; suihku ja kylpyhuone ympäristönä; kieroutunut seksuaalisuus - sekä tietenkin olennaisen tärkeässä osassa Bernard Herrmann-vaikutteinen jousimusiikki kiristämässä tunnelmaa äärirajoille.
Psykiatri, tohtori Elliottin (Michael Caine) nelikymppinen, seksuaalista turhautumistaan vieraisiin miehiin purkava naispotilas Kate Miller (Angie Dickinson elokuvan isoimpana tähtenä, vrt. Janet Leight Psykossa!) murhataan reissuillaan hissiin parranajoterällä. Tekijän, aurinkolaseja pitävän blondin, näkee sattumalta prostituoitu Liz (Nancy Allen), joka joutuu jutun avaintodistajaksi. Tappavan totinen vaaleaverikkö lähtee tapauksen jälkeen Lizin perään.
De Palma on tehnyt oman keskinkertaisen käsikirjoituksensa pohjalta näyttävän elokuvan, jossa katsojalle esitellään seksuaalisesti motivoitunut, mieleltään kieroutunut sarjamurhaaja. Kyse on jälleen kerran henkilökohtaisesta teoksesta. Epäiltyä ja tämän vieraita seurataan pienen laatikkokameran avulla. De Palma kuuluu triviatiedon mukaan varjostaneen lapsuudessaan isäänsä vastaavan kameran avulla, äitinsä epäiltyä tätä pettämisestä.
Tapansa mukaisesti De Palma käyttää jaettua ruutua juonen eteenpäin viemiseen ja antaakseen katsojalle vaihtoehtoja syventyä haluamallaan tavalla elokuvaan. Yksittäisistä kohtauksista mieleen jääviä ovat Katen ja miehen välinen saalistus taidemuseossa sekä totta kai sekä elokuvan aloittavat että lopettavat suihkukohtaukset.
Huolimatta siitä, että murhaajan henkilöllisyys paljastuu katsojalle varhain, jo yksinomaan piinaavan hitaasti etenevät avainkohtaukset ja De Palman ohjaustyö riittävät oikeuttamaan elokuvan olemassaolon viihdyttävänä Hitchcock-imitaationa. ”Tappavasta tunnustuksesta” ei tule allekirjoittaneen jouluelokuvaa, mutta pimeänä syysiltana sen voisi katsoa toisenkin kerran!
3½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti