Perintö (1976)

Jännityksen mestarin viimeiseksi jäänyt elokuva on klassiseen ohjaustuotantoon verrattuna toki altavastaajan asemassa, mutta silti todella hyvin otteessaan pitävä jännärimysteeri. Lähes 80-vuotias ohjaaja alkoi olla jo sairas mies elokuvan tuotannon aikaan. Mustaa huumoria sisältävä kepeä ote istuu oivallisesti lähes kaksituntiseen filmiin. Hitchcockilla oli rohkeutta tehdä uusia aluevaltauksia vielä viime vuosinaan.

Elokuva ei tällä kertaa sijoitu nimelliseen tapahtumapaikkaan tai kaupunkiin, vaan on kuvattu ympäri Kaliforniaa, löytäen tapahtumamaastoksi sekä urbaanit San Franciscon kadut, autotallit, idylliset hautausmaat että upeat vuoristomaisemat.

Pääosissa on kaksi materiaa hamuavaa pariskuntaa: nymfomaani huijaaja-selvänäkijä Blanche (Barbara Harris) ja hänen taksisuhari-yksityisetsivä-poikaystävänsä George (Bruce Dern) etsivät varakkaan vanhan piian perillistä ympäri osavaltiota ja törmäävät sattumalta kidnappauksilla itsensä elättäviin Arthuriin (William Devane) ja tämän naiseen Franiin (Karen Black). Paikallisten pk-yrittäjien intressit risteävät absurdilla tavalla – varsinkin, kun nurjasta huumorista pitävä jännityksen mestari pääsee vauhtiin!

"When a guy like me gets kidnapped by a woman, he wants her to be twenty-five." -Constantine

Ohjaajalegenda rakentaa upeasti jännitettä erityisesti vuoristomaisemissa, missä Blanchen ja Georgen on määrä tavata perillisen etsintään liittyen Arthurin vasen käsi, kiero Joseph Maloney (yksi kaikkien aikojen luonnenäyttelijöistä Ed Lauter). Odottavat hetket ravintolassa ja kohtausta seuraava alamäkiajo mutkaisella vuoristotiellä jarrunesteiden vuotaessa autosta, paniikissa rattia riuhtovan Blanchen elehtiessä vänkärin paikalla on yksi elokuvan kohokohtia. Eikä jännitys tähän lopu, vaan maantiellä sattuu ja tapahtuu kuin konsanaan Cary Grantilla maissipellossa parikymmentä vuotta aiemmin!

Hitchcock tykkäsi säväyttää myös visuaalisesti, ja viimeinen valkokankaan ikoninen Hitchcock-hahmo on täysmustaan pukeutuva kohtalokas platinablondi Fran. Elokuvan kuvakieli eroaa muutenkin edukseen 1970-luvun vastaavista elokuvista. Tuskin kukaan aikalaisohjaaja olisi osannut kuvata esimerkiksi huumaavan aineen pistämistä suoneen väkivalloin yhtä väkivaltaisella tavalla!

Viimeisenä ohjaajan kuvana nähdään Barbara Harris iskemässä katsojalle silmää portaikossa – yksityiskohta, jonka Hitchcock halusi säästää elokuvaan näyttelijän improvisoinnista huolimatta. Ohjaaja antoi näyttelijöille huomattavan paljon tulkinnan varaa joutsenlaulussaan ja silmän isku jos mikä kuvastaa Hitchcockin tuotannon laatua paremmin. Ohjaaja ymmärsi loistavasti elämän varjopuolien kokonaiskattauksen, synkkine ja humoristisine piirteineen, niihin jatkuvasti inhimillistä mielenkiintoa tuntien.

3½ / 5

IMDb