Kuolemalla oli oivat markkinat Euroopassa ja Ruotsissa mustan surman aikaan keskiajalla. Ritari Antonius Block (Max von Sydow) palaa pitkiltä ristiretkiltä kotimaahansa yhdessä aseenkantajansa, pirullista huumoria viljelevän Jönsin kanssa. Matka on ollut pitkä ja raskat mutta sisältänyt myös hupia: viiniä ja naisia. He löytävät kotiympäristön kulkutautien ja katolisen kirkon lietsoman kadotuksen pelon vallassa.
Blockin usko Jumalaan on horjunut retkillä joilla Kaikkivaltias on pysynyt piilossa. Samaan aikaan tummapukuinen Kuolema on ”kulkenut kauan hänen vierellään”. Halutessaan toisaalta antaa periksi mutta saadakseen hetken lisää aikaa miettiäkseen kaiken tarkoitusta ja Kaikkivaltiaan olemassaoloa Antonius haastaa tämän monivaiheiseen shakkipeliin jossa panoksena on ritarin henki.
Bergman onnistuu yhdistämään merkillisen helposti tummat sävyt elämänuskoon, huumoriin ja valoon. Päähahmot törmäävät pian kiertävään viihdytysseurueeseen – Jof, Mia ja heidän poikansa Mikael - jotka he kutsuvat mukaan Antoniuksen linnaan turvaan rutolta. Seurue edustaa kaiken pahuuden keskellä leikkisyyttä sekä uskoa – jopa naiivia sellaista – tulevaan. Pian mukaan liittyy myös muita uusia paikallisia tuttavuuksia pihoilta ja oluttuvista.
Historiallisesti ovat hahmot kulttuurinsa vankeja: heidän elämäänsä leimaavat kohtalon usko ja kaiken rajallisuus. Kuitenkin he kaikki ovat yksilöitä: inhimillisiä, humoristisia, jopa ironisia. Viikatemiehen kustannuksella jopa pilaillaan, ainakin teatterimiesten taholta. Hän on persoona, ehkä sillä tavoin helpompi käsitellä, myös ohjaajalle.
Bergmanin Kuolema on ovela: hän kuuntelee Blockin ripittäytymistä papiksi tekeytyneenä ja selvittää vaivihkaa samalla tämän shakkistrategian. Katolinen kirkko pelottelee elokuvassa ihmisiä kirkkojen seinämaalauksilla ja tummanpuhuvilla kulkueilla ajaakseen raukkaparat pappien syliin. Hahmoista aseenkantaja Jöns kritisoi selvimmin manipuloivaa aikakauden järjestelmää. Roviolla poltettava tyttö näkee vain tyhjyyttä, ei saatanaa eikä jumalaa.
Näin liberaalin kirkon ja lisääntyneen sekularismin aikana 2010-luvulla edustaa keskiajan kirkon kova saarna katoavaisuudesta katsojalle mennyttä ja monella tavoin käsiteltyä aikaa. Toisaalta elokuvan miljöö luo puhtaat, aseistariisuvat puitteet roolihahmojen ajatuksille ja kohtaamisille: on vain tässä ja nyt, ei tulevaisuutta. Jo lähtötilanteessa on kaikki – loppu – selvillä.
Kyseessä on road movie jossa matka merkitsee enemmän. Tien viedessä kohti Blockin linnaa on aikaa nauttia vielä elämän pikku iloista kuten metsämansikoiden poimimisesta. Carpe diem, sehän on nykypäivää. Loppu jättää kaiken avoimeksi: onko elokuva ollut vain Jofin näkyä? Näkihän hän filmin alussa Marian ilmestyksenkin.
Seitsemäs sinetti on elokuva joka käsittelee herkullisella tavalla itselleni nyt ja aina tärkeää teemaa, uskoa tai sen poissaoloa. Samoin auktoriteetit ja kirkko ovat filmissä suuressa osassa, analyysin kohteina. Siten se tullee pysymään suosikkinani myös jatkossa. Sen pariin voi aina palata ja löytää siitä uusia merkityksiä.
Merkintöjeni mukaan olen nähnyt Seitsemännen sinetin viimeksi 11 vuotta sitten, mutta muistiinpanot ja muistikuvat voivat pettää.
5 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti