Laskeva aurinko (1967)

Masaki Kobayashi on yksi vähintään kolmesta suuresta japanilaisesta ohjaajasta Ozun ja Kurosawan ohella. Etenkin samuraielokuvissa ei muita japanilaisia lajityypin edustajia voi olla vertaamatta viimeisenä mainitun ohjaajan tuotoksiin – asetelma, joka usein tuottaa yllätyksiä Kurosawaan lukkiintuneelle katsojalle.

Kobayashin tuotanto kaikkiaan oli suppea mutta sitäkin tyydyttävämpi. Jo pelkästään Harakiri (1962) ja Laskeva aurinko riittävät nostamaan hänet omien suosikkien joukkoon. Filmit ovat niin käsikirjoituksen kuin muodon (leikkaus, kuvaus, sommittelu) osalta niin täydellisiä kuin filmi voi yleensä olla.

1700-luvulle, feodaaliajan Japaniin sijoittuva Laskeva aurinko kertoo tarinan jähmeästä kunniakulttuurista, klaanin tavoista ja näennäiseen sovinnaisuuteen ujuttautuvasta inhimillisestä eripurasta. Vanhan samurain Isaburo Sasaharan (Toshirô Mifune) perhe on uhan edessä. Hänen pojalleen naitettiin Isaburon päällikön, feodaalilordin epäsuosioon joutunut rakastajar.

Nyt, avio- ja perheonnenkin synnyttyä lordi haluaa naisen takaisin hoitamaan omaa ainoaa perillistään. Isaburo ja muu perhe joutuvat valinnan eteen: annetaanko tytön mennä vai laitetaanko koko perheen (ja suvun) olemassaolo vaakalaudalle taistelussa klaanin päätä vastaan?

Vahvat hierarkiat ja kunniakoodi määrittävät tässäkin elokuvassa samurain elämää. Filmi kehittyy hitaasti, puoleentoista tuntiin ei tapahdu kuin dialogin tiputtelua, toisaalta lauseet putoilevat kuin pommit intensiivisessä elokuvassa.

Yasuhiko Takiguchin novelliin perustuva suuren valkokankaan klassikko pureutuu universaaleihin teemoihin: myös tiukkojen reunaehtojen ja normien sisään mahtuu inhimillinen hätä, toisaalta rakkaus – ja vapaus. Sitä Mifunekin - jo kertaalleen taustalle vetäytynyt yllättävään romantiikkaan taipuvainen entinen perheenpää - tokaisee tuntevansa, lopulta väistämättömään taisteluun antautuessaan.

Kuten sanottua, Kobayashin elokuva on jopa viiden tähden mittaluokassa harvinaisen virheetön ja muotovalio yksilö. Niin tarkastellessaan Sasaharan perheen elämää ahtaissa interiööreissä kuin elämän ja kuoleman kamppailua tuulen pieksämissä heinikoissa tämä otteessaan tiukasti pitävä filmi onnistuu tavoittamaan sen mikä elokuvissa on tärkeintä: hyvä ja yksinkertainen tarina, taidemuodon suurimpia mahdollisuuksia hyväksi käyttäen.

Tämä on lähes-virallinen aution saaren Japani-elokuvani, ohi niin sanottujen ”ennalta arvattavien standardien”!

5 / 5

IMDb