Ohjaaja on tunnustanut elokuvan antaneen vaikutteita Uma Thurmanin tähdittämiin leffoihin eikä suotta: tarina nuoresta Yukista (Meiko Kaji) kostamassa perheensä tappaneelle porukalle vuosia myöten on kuin samasta elokuvasta. Yukin äidin kuoltua tytön synnytykseen vankilassa hän varmistaa että tyttö muistaa vanhempiensa kohtalon.
Tragedia käydään läpi takaumina, ajallista jatkumoa esittelee kertoja. Tyttö hankkii mentorin, häntä ajaa eteenpäin vain kosto. Yuki haluaa heidät kaikki kiinni: Banzon (josta on tullut säälittävä juoppo), Okonon (naiset eivät häviä väkivallassa tässä elokuvassa) ja vihonviimeiseksi kostoa parhaiten porukasta piilottelevan Gishiron.
Tarina vie meidät läpi 1800-luvun japanilaisen maaseudun, kaupungin ja yhteisön. Viimeiset samuraimiekan sivallukset tapahtuvat juhlavasti Tonava kaunoisen tahdissa.
Meiko Kajin näyttelemä päähahmo on varsin epäsympaattinen elokuvasankari ultraväkivaltaisuudessaan ja katkeruudessaan. Itse asiassa hänelle ei elokuvassa kehity juuri omaa persoonallisuutta. Vakaumus ja oikeuden- ja kiitollisuuden taju hänellä on mutta tämä ei estä Banzon tytärtä Koboeta vastaavasti lähtemästä tämän perään: koston kierre on valmis. Ainoa inhimillinen juonne on nuori mies Ruyrei joka kirjoittaa jatkokertomusta legendaksi nousseen tytön kostotarinasta ja joka ystävystyy Yukin kanssa.
Tarina Yukista on yksinkertainen, elokuvalliset ansiot sitäkin suuremmat. Visuaalisesti ällistyttävä filmi on syntinen nautinto, onhan toiminta hyvin ohjattua: Fujitan elokuvan väkivalta on kuin pulp-kirjoissa, ruumiinosat lentelevät koreografisesti, tytön koston jäljiltä jää vain paikoin torso (jos sitäkään) jäljelle.
Kurosawan samuraielokuvat eivät menneet aivan näin graafiselle tasolle. Bullshit-puhe jätetään muille ja etupäässä pahojaan tytön perheelle tehneille, kohtalonsa tapaaville miehille. Ja onhan tarinassa isojakin kysymyksiä: kuinka pitkään pahoista töistä täytyy maksaa jos niitä ei edes muista? No, Yuki muistaa.
4½ / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti