Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Muistan, kun näin Kellopeliappelsiinin ensi kerran helmikuussa 2004 kaverillani. Sukeltaminen tähän yhteen Stanley Kubrickin provokatiivisimmista elokuvista, näkemättä ohjaajan tuotantoa vielä laajemmalti, oli kuin nyrkki päähän itälontoolaisella kadulla. Mikä oli tämä dystooppinen elokuva, jolle oli vaikea löytää vertailukohtaa oikein mistään jo nähdystä?

Jonkinlaisessa lontoolaisessa 1960-luvun tulevaisuudessa seikkaileva Alex (Malcolm McDowell) drugiensa kanssa edustaa monelle katsojalle ääretöntä moraalittomuutta, pahuutta ja sadismia. McDowellin poikamainen ja velmu habitus keskellä pimeää betonitulevaisuutta ja keski-ikäisten fakkiintuneiden jäärien parissa on nyrkki vasten totuttua sovinnaisuutta valkokankaalla.

Anthony Burgessin samannimiseen novelliin hyvinkin tiukasti (novellia luettiin kuvauksissa) perustuva filmi tehtiin kengännauhabudjetilla, tinkimättä kuitenkaan piiruakaan ohjaajan perfektionismista. 20-30 ottoa oli standardimäärä kohtausta kohden. Malcolm McDowell sokeutui tilapäisesti Ludovico-hoidon aikana kohtauksessa käytettyjen nipsuttimien raaputettua sarveiskalvoa. Mutta ehkä vaiva oli syytä nähdä: olihan kyseessä ilman muuta McDowellin ”se” rooli, josta hänet yhä muistetaan.

Alex kumppaneineen edustaa luultavasti kaikkea sitä, mitä englantilainen yläluokka on pahimmillaan projisoinut työväenluokan nuorisoon. Kuten vankilanjohtaja elokuvassa ilmaisee, vanhat tavat (pois sulkeminen) eivät toimi, heistä on kitkettävä rikollinen vietti! Kellopeliappelsiini on näin kaiken muun ohella myös erittäin hyvä laitoselokuva. Loppupuolella se muuttuu toki vielä lunastus- ja marttyyrielokuvaksi, vapautuneen Alexin keräillessä hampaitaan vanhojen sortamiensa tuttujen jäljiltä.

Burgessin venäjän ja lontoolaismurteista luoma murre jota ivallinen Alex tovereineen käyttää on painajaismaailman uuskieltä mutta siltikin tuore tuulahdus keskellä laitostunutta yhteiskuntaa, sisältäen herkullisia heittoja. Se on vastakohta rasvaisen sisäministerin käyttävälle maanittelevalle herraenglannille. Elokuvan hervottomimpia kohtauksia on Alexin tavaranluovutus vankilassa, hänen saatua tuomion murhasta. Karrikoitu, huoliteltu sir-kieli ja preussilaiset hypähdykset vartijoiden (päävartijana loistava Michael Bates!) edessä ovat hulvatonta katsottavaa – semminkin, kun Alexin oikeasta halusta ”parantua” ei ota selvää.

Tummempaa huumoria edustaa ehkäpä se kautta aikain ensimmäinen elokuvamurha kikkelitaideteoksella – toki unohtamatta Gene Kellyn kappaletta!

”Parhaimpien elokuvieni” joukossa Kubrickin taideteos edustaa kyynistä maailmankuvaa ja jo mainittua dystopiaa, ollen itselle se mieleenpainuvin ohjaajan töistä. Se on auteur-elokuva, sydänverityö, jonka voi nähdä ensi kertaa yhä uudelleen ja uudelleen.

”Meikäpoika on kunnossa taas!”

5 / 5
 
IMDb