Laulavat sadepisarat (1952)

Helsingissä juuri päättymäisillään oleva tanssiin keskittyvä Loikka-elokuvafestivaali on esittänyt aiheeseen kuuluvasti myös alan klassikoita. Sodankylässäkin vierailleen Stanley Donenin sekä Gene Kellyn ohjaustyö käytti tanssia ja musiikkia mestarillisesti juonen asianmukaisena osana musikaalielokuvassaan. Elokuvaa seurasi Helsingin Orionissa varsin sankka yleisö ja selvästi filmi on tunnettu myös nuoremman katsojasukupolven keskuudessa. Viimeksi olin filmin nähnyt lähes kymmenen vuotta sitten, 3. lokakuuta 2005.

Elokuvan tarina sijoittuu yhdysvaltalaisen elokuvatekniikan murrokseen, äänielokuvan tuloon 1920-luvun lopulla. Mykkäelokuvatähdet Don Lockwood (Gene Kelly) ja Lina Lamont (Jean Hagen) ovat ajan Hollywoodin supertähtiä ja monen silmissä myös tosielämän pariskunta. Totuus on kuitenkin toinen ja egoistinen Lina riippuu vastaparissaan kuin takiainen. ”Jazzlaulajan” (tosielämänkin uudisraivaajaelokuva) tultua levitykseen on Donin ja Linan studio pakotettu siirtymään äänielokuvaan.

Eletään teknistä pioneeriaikaa ja monelle 1920-luvun tähdelle (mm. John Gilbert) murros aiheutti käytännössä uran alasajon, taitojen (etupäässä ääninäyttelyn ja laulutaidon) oltua riittämättömiä äänifilmiin. Kanamaisesti kaakattavan Linan valkokangasääneksi studio palkkaa Donin löydön Kathy Seldenin (Debbie Reynolds), herttaisen ja valovoimaisen tytön, jolla kuitenkin olisi paljon enemmänkin annettavaa sekä miehelle, studiolle että elokuvayleisölle.

Laulavat sadepisarat ottaa 1920-luvun Hollywoodin glamourista ja elokuvakulttuurin piirteistä käytännössä kaiken irti ja siirtää teemat näyttäviin lavasteisiin ja tanssilattialle. Äänielokuvan synty oli nousevan musikaaligenren aikaa ja Donin kuvitelmat (fantasiakuvat) uudesta suurelokuvasta toteutuivat todellisuudessakin ajan valkokankailla, ajatellaan nyt esim. Busby Berkeleyn loistavia koreografioita Broadwaylle sijoittuneissa tanssielokuvissa.

Yksittäisistä musiikki- ja tanssinumeroista ei omaksi suosikiksi nouse suinkaan nimikkokappale vaan elokuvan alkupuolella nähtävä Donald O’Connorin (hahmo Cosmo Brown) esittämä Make ’em Laugh, jonka ylienerginen tyyli ja älytön akrobatia kiteyttää loistavasti alkuaikojen elokuvakomiikan ja lähes pakko-oireisen yleisön naurattamisen. Hersyvin ja myös eniten yleisössä naurua aikaan saanut kohtaus on epäilemättä Moses Supposes, jossa laitetaan halvalla Hollywoodin puheopettajaa, Kellyn ja O’Connorin toimesta.

”Moses supposes his toeses are roses, but Moses supposes erroneously. Moses he knowses his toeses aren't roses as Moses supposes his toeses to be.”

Elokuvaentusiastina en voi olla rakastamatta elokuvaa varsinkaan aitona filminä aidolta kankaalta. Elokuvan loppupuoli jäi kuitenkin hieman valjuksi loppumaultaan. Ehkä, koska muu osa elokuvasta on loputonta ilotulitusta ja seesteinen Donin unelmointi nimettömästä brunettetanssijasta (Cyd Charisse) aiheuttaa ylipitkältä tuntuvan suvantovaiheen elokuvan muuten mahtavaan poljentoon. Kaiken lopuksi tekee mieli lainata Donia:

"Gotta dance! Gotta Dance! / Broadway Rhythm, it's got me, everybody dance!"

 4 / 5

IMDb