Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982)

Film noir -elokuvagenren merkitys elokuvahistorialle ja taiteenlajille todistetaan parhaiten 1940- ja 1950- luvun uniikkiin elokuvalajiin myöhemmin valkokankaalla tehdyillä viittauksilla. Etenkin 1970-luku ja 1980-alku olivat noir-spoofin kulta-aikaa: Pitkät jäähyväiset (1973), Kerta vielä, Sam (1972) ja Kuollut mies ei palttoota kaipaa ovat hatunnosto Hollywoodin legendaariselle mustan elokuvan genrelle, salapoliisielokuville ja ikimuistoisille hahmoille.

Cark Reinerin ohjaama elokuva on monella tapaa velkaa vanhalle ja edusta samalla alan jatkumoa: kyseessä oli sekä legendaarisen säveltäjä Miklos Rozsan että pukusuunnittelija Edith Headin viimeinen elokuva.

Steve Martinin käsikirjoittama ja tähdittämä salapoliisiparodia seuraa kaavaltaan aikalaisteoksia, salapoliisielokuvia. Martin esittää yksityisetsivä Rigby Reardonia, joka alkaa selvittää Juliet Forrestin (Juliet Forrest) tiedemiesisän kuolemaa auto-onnettomuudessa: kyseessä ei ehkä ollutkaan onnettomuus. Pian hän ajautuukin alamaailman persoonien pariin.

Mikä mielenkiintoisinta, kyseessä ovat vanhat tutut: mukaan on taitavalla kädellä ja harkitusti leikattu otteita paristakymmenestä 1940- ja 1950-luvun genre-elokuvasta. Rigbyn apurina ja oikeana kätenä toimii Philip Marlowe (Humphrey Bogart), kukas muu.

"I hadn't seen a body put together like that since I'd solved the case of the Murdered Girl with the Big Tits." -Rigby

Juoneltaan tämä välillä varsin räävitön elokuva on yhtä sekava kuin John Hustonin Syvä Uni, mutta väliäkös tuolla: hulvattomia hetkiä ja palkitsevia oivalluksia on luvassa ainakin vanhojen rikoselokuvien ystävälle! Vanhoista leffoista kuvattuja otteita on välillä todella vaikea erottaa mustavalkoisena kuvatusta 1980-luvun materiaalista.

3½ / 5

IMDb