Tarinan alku on varsin ytimekäs ja toimiva pohjustus elokuvaan ja varmastikin filmin toimivin osuus. Parikymppinen lapsenvahti Jill Johnson (Carol Kane) jää yksin isäntäpariskunnan nukkuvien lasten kanssa isoon taloon. Häntä alkaa piinata nimetön soittelija, joka kysyy, onko hän jo käynyt katsomassa lapsia. Kerta toisensa perään soiva puhelin ja pimeä, hiljainen talo nostavat katsojallakin karvat pystyyn. Ilta päättyy lasten löytymiseen teurastettuina, miehen joutuessa mielisairaalaan.
Tarina jatkuu seitsemän vuotta myöhemmin. Jilliä piinannut tekijä on karannut mielisairaalasta ja lähtee – katsojalle tuntemattomasta syystä – hänen ja perheensä perään. Myös poliisi Clifford – tapettujen lasten isän palkkaamana – on tappajan perässä. Loppuosa elokuvasta on sarjamurhaajaelokuville melko tyypillistä kissa ja hiiri –leikkiä ja loppuratkaisu jätti jälkimaun elokuvasta valjuksi.
Puistattavin tunnelmaltaan filmistä oli ilman muuta alkuosa. Neljä vuotta parisuhteessa olleena ja yksin harvoin kotona iltaisin olevana likaisin luultavasti bokserini vastaavassa tilanteessa!
3 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti