Vuonna 1973 ilmestynyt Aldrichin elokuva sijoittuu lama-ajan Yhdysvaltoihin, rintamaille, sinne minne rautatie tuo kuitenkin väylän liikkua. Kodittomat, ”hobot” käyttävät junia kulkemisen välineinä ja altistuvat samalla junayhtiön sadistiselle ”työmiehelle”, nuijanheiluttaja Shackille (Ernest Borgnine). Mies on armoton vapaamatkustajia kohtaan ja pudottelee näitä junistaan kuin kärpäsiä raiteille.
Kodittomien joukosta löytyy kuitenkin mies joka tituleeraa itseään nimellä ”Number One” (Lee Marvin). Hän on valmis laittamaan henkensä likoon ollakseen ensimmäinen Shackin junassa matkan tekevä vapaa mies. Hänen mukaansa lyöttäytyy oppipojaksi ja jopa partneriksi halajava nousukasmainen Cigaret (Keith Carradine).
Elokuvan visuaalinen maailma on karhea ja aikakauden mukainen: kodittomien leirejä, tulien ympärillä lämmitteleviä miehiä, näköalattomuutta. Näillä ihmisillä on vähän menetettävää ja junat ovat mahdollisuus siirtyä seuraavaan paikkaan tai päästä osaksi jotain parempaa. Kokonaisuus on hiilen, lian ja turpeen makuinen, hieltä ja vereltä haiskahtava parituntinen – taattua Aldrichia siis!
Elokuvan jännite rakentuu kerrassaan mainion ja karun Shackin hahmon lisäksi Marvinin ja Carradinen kilvoittelulle ykköspummin paikasta. Kyseessä ei lopulta kuitenkaan ole perinteinen oppipoikakuvaus: nämä henkilöt eivät kypsy tapahtumien ja kokemustensa seurauksena.
[SPOILER]
Elokuva sisältää myös yhden jännittävimmistä junajaksoista valkokankaalla kautta aikain: ”Number Onen” sabotoima juna on vähällä osua vastaantulevaan veturiin ja sivuraide pelastaa Shackin ja hänen peltihevosensa vain vaivoin kadotukselta. Intensiivinen pariminuuttinen, kerta kaikkiaan.
4 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti