Himo (1926)

Greta Garbo on ollut minulle pitkään suuri tuntematon. Ingrid Bergman puhtaassa valovoimaisuudessaan on ollut itselleni aina se ykkönen ruotsalaisista naistähdistä. Ensi kosketus Garboon, Peter von Baghin elämää suuremmaksi elokuvaksi laskema Kamelianainen (1936) ei vedonnut minuun aivan vastaavassa määrin kuin elokuvahistorioitsijaan. Ninotschkassa oli mielestäni jo enemmän potkua, päätähtensä voimasta. Garbo loi kannuksensa kuitenkin jo Hollywoodin mykkäkauden aikana ja hänen matala äänensä tuli tunnetuksi vasta 1930-luvun mittaan.

Viimeistään Clarence Brownin Flesh and the Devil –elokuvan myötä Garbo oli nimi, josta unelmien kaupungissa puhuttiin. Hermann Sudermannin romaaniin perustuva elokuva sai varsin yksioikoisen nimen Suomen levityksessään. Tosin ei nimi elokuvaa pahenna, varsinkin kun elokuva hehkui paikoittain estotonta eroottista täyttymystä. Filmin päätähdillä Garbolla ja John Gilbertillä (jotka tekivät myöhemmin useamman elokuvan yhdessä) olikin kehittymässä suhde. Taustatarina ja fakta, jonka säteilevä voima ei voi olla siirtymättä valkokankaalle.

Elokuva on juonensa puolesta kolmiodraama, sijoittuen 1900-luvun vaihteen saksankieliseen Keski-Eurooppaan. Leo (Gilbert) ja Ulrich (Lars Hanson) ovat ikuisuuden ystävyyden valan vannoneita vanhoja tovereita, joiden välisen sitoumuksen koetinkiveksi muodostuu vetovoimainen naimisissa oleva kaunotar Felicitas (Garbo). Nainen hurmaa aluksi Leon ja alkavan suhteen johdosta nuorimies joutuukin kaksintaistelussa tappamaan Felicitasin miehen. Leon jouduttua armeijakomennukselle Afrikkaan mies löytää rakastettunsa Ulrichin sylistä. Lapsuusajan viattomuuden ja myöhemmän miehisen toveruuden väliin on hiipinut mustia pilviä ja riita on ratkaistava ajan tapakulttuurin rajoissa.

"When the devil cannot reach us through the spirit... He creates a woman beautiful enough to reach us through the flesh." -Pastori Voss

Brownin mestariteos on unelmien melodraama, valkokangastodellisuutta ja romanssia parhaasta päästä. Osan tunnelmasta kiistämättä tekee historiallinen epookki, mutta silti elokuvassa tuntuvat kaikki elokuvataiteen palaset loksahtavan paikalleen. Vastakkain ovat ihanteet (toveruus) ja rakkauden kiemuroissa ryvettyneen naisen itsepintaisuus. Elokuvan tunnelmarekisteri on todella vahva ja jälleen mennään pateettisuuden äärirajoilla.

Elokuvan elämää suurempi vetovoima ja visuaalinen lumous kiteytyvät n. puolen tunnin kohdalla kuuluisassa puutarhakohtauksessa, ensimmäisessä Felicitasin ja Leon kahdenvälisessä hetkessä. Muutamaan sanattomaan hetkeen, sanoihin ja savukkeen sytyttämiseen on ladattu enemmän eroottista latausta ja ikuista elokuvaa kuin 2000-luvun romanttisiin Hollywood-draamoihin yhteensä, ilman sarkasmia ja todellisuuden rajoittavuutta.

On vaikea lopulta sanoa, mikä Himossa veti puoleensa. Elokuva on yhtä kiehtova ja samaan aikaan piinaava kuin aiheensa eikä päästä otteestaan. Garbon yksinkertaisesti valloittaa valkokankaan eleettömällä mutta kaiken ilmaisevalla elegantilla läsnäolollaan. Brownin teoksessa ovat kaikki täydellisen todellisuuspaon parhaat puolet sekä loistavasti kerrottu tarina ikuisesta inhimillisestä aiheesta, rakkauden palkitsevuudesta ja riipivyydestä.

5 / 5

IMDb