Ruotsalaisen elokuvan suurmies Victor Sjöström kutsuttiin Yhdysvaltoihin vuonna 1923 hyvin pitkälti Ajomiehen ansiosta. Hän ohjasi MGM:lle muutaman sittemmin merkittäväksi taiteelliseksi saavutukseksi nousseen filmin, joista hän itse piti Pohjoistuulta parhaimpananaan. Elokuva oli myös hänen joutsenlaulunsa amerikkalaisessa filmissä ja monella tavalla Sjöströmin elokuvallisten tapojen kiteymä suurstudioelokuvassa.
Kaukaa Virginiasta saapuva Letty (Lillian Gish) matkustaa länteen ottoveljensä luokse. Jo tulomatkalla junassa hän saa varoituksen seudun tuulisuudesta ja erityisesti pohjoistuulesta. Intiaanit uskovat tuulen olevan villi valkoinen hevonen, joka ilmestyy taivaalle piinaamaan ihmisiä ja eläimiä. Perille päästyään Letty kohtaa sekä ottoveljensä vaimon mustasukkaisuuden että paikallisten poikamiesten rakkaudennälkäiset kosinnat. Seuraa kolmiodraama jos toinenkin Avioon hän astuu Ligen (Lars Hanson) kanssa, puoliksi pakon edessä.
Isoimman roolin hauraan tyttöparan uudessa elämässä saavat kuitenkin luonnonolosuhteet. Sjöströmin taidokkaassa ohjauksessa melodraama, lännen avara maailma ja tuuli tuntuvat yhdistyvän yhdeksi vaikuttavaksi synteesiksi, toden ja kuvitelman (Lettyn unijaksot) sekoittuessa. Sittemmin äänielokuvan myötä uralaskun kokenut Gish näyttelee mestarillisesti naista, joka on lännen raa’assa ja arvaamattomassa maailmassa kuin hauras preerian kukkanen.
Idestam-Alquistin kirjan mukaan kuvausryhmää vainosivat erämaassa todella vaikeat olosuhteet: paikoin 45 asteen lämpötila, aurinko ja hiekka. MGM:n tuotantokulttuuria ajalla havainnollistanee Thalbergin Sjöströmille erämaahan lähettämä sähke, jossa studio käski Hansonia leikkaamaan partansa ennen flirttailua Gishille, jotta elokuvan kaupallinen potentiaali ei pilaantuisi!
Katselin elokuvasta 75 minuutin version (TCM).
4 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti