Olen tykännyt useimmista Leo McCareyn ohjaamista elokuvista, kruununjalokivinä vaikkapa Neljä naurettavaa naapuria (1933) ja Rouvani sulhanen (1937). Sittemmin yhdeksi Hollywoodin oikeistolaisista hirviöistä leimattu mies taisi screwballin ja terävänkin satiirin, säilyttäen ihmisläheisen ja koskettavan otteen ohjauksissaan.
Tiesin odottaa siis paljon jo ennestään. Katselin elokuvasta paremman puutteessa melko huonolaatuisen VHS-kopion, joka kuitenkin ajoi vähintään asiansa.
Aiheena ovat vanhuus, sukupolvien välinen kuilu ja elämän hektisestä kyydistä jääminen. Lucy (alle 50-vuotias Beulah Bondi!) ja Barkley (Victor Moore) ovat olleet naimisissa 50 vuotta ja saaneet useita jo aikuistuneita lapsia. Jo eläkkeelle joutuneen pariskunnan menettäessä pankille talonsa ei kukaan heidän lapsistaan tahtoisi ottaa heitä vaivoikseen. Vanhukset joutuvatkin eroon toisistaan ja sekalaisten asumisjärjestelyihin ja sijoituspäätösten kohteiksi, kuka ties loppu iäkseen.
Ote on ylidramaattinen, kuinkas muuten, huomioiden 1930-luvun studioelokuvan viitekehyksen. Toisaalta tunnerekisteriltään valtavat elokuvat osaavat olla ihania ja pateettisia häpeilemättä ja rehellisesti. Lucyn ja Barkleyn suhde lapsiin on toisaalta hyvin aikuinen, he tuntuvat olevan höpsöjen vanhusten sijaan monella tavalla viisaampia kuin sotien välisenä aikana nuoruuttaan elänyt menestyvä (jo keski-ikäistynyt) nuoriso. Beulah Bondin tulkitsema äiti osaa katsoa totuutta silmiin tarkkanäköisesti, analysoidessaan tulevaisuuttaan pojalleen Georgelle (Thomas Mitchell).
Jollakin tavalla elokuvan erikoisen aikuisesta otteesta aiheeseensa tuli mieleen taannoin näkemäni William Wylerin Miksi miehet vaihtavat vaimoa? (1936). Orson Welles tiettävästi kuvasi elokuvan koskettavuutta sanomalla, että se sai kivetkin kyynelehtimään. Riipaisevinta on hetki ja epävarman tulevaisuuden epäolennaisuus. Nuutuneen, vanhan mutta varauksetta ja aidosti rakastavan pariskunnan viettämät viimeiset viisi tuntia Manhattanilla, mukaan lukien autoajelu ja valssi, ovat jotain välinettä, studioelokuvaa suurempaa valtavuudessaan.
Filmi on hilkulla liukua ylisentimentaaliseksi – varsinkin kun vieraat ihmisetkin tuntuvat pariskunnasta tykkäävän - mutta sillä hetkellä Lucy ja Barkley alkavat kiistellä ensitreffiensä viikonpäivästä, mikä lie lopulta ollutkaan. Lopusta tulee mieleen tunneilmapiiriltään ja aiheensa puolesta, kuinkas muuten, Lyhyt onni (1945).
McCareyn katkeransuloinen elokuva on omiaan palauttamaan kyynistyneenkin ihmisen uskon elokuvan iankaikkiseen kaikkivoipaisuuteen elämän peilinä. Filmi onnistuu koskettamaan universaalia aihetta maailman elokuvayleisössä nykyään vaikka onkin kuvattu Yhdysvalloissa ennen toista maailmansotaa.
"It's been very nice knowing you, Miss Breckenridge."Elonetin mukaan elokuva on kummajainen suomalaiselle levitysjärjestelmälle ja myöhemmin yhä TV:lle. Herra Jumala YLE Teema, poimi Careyn ikimuistoinen elokuva esityskalenteriisi nopeasti! Sopiva vuotuinen esityspäivä voisi olla vaikkapa isän- tai äitienpäivä. Vaihtoehtoisesti elokuvan voisi näyttää seurakuntien toimesta avioliittoon vihittäville.
Ah, ollapa elokuvakasvattaja-diktaattori!
5 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti