Taannoin loppukesästä YLE Teemalla esitetty 1950-luvun mainosmaailmaan keskittyvä satiirin klassikko oli odotellut boksilla jo useamman kuukauden ajan, kun tänään sain kiihokkeen lopulta katsoa sen. Peter von Baghille omistetussa Filmihullun uusimmassa numerossa kerrottiin elokuvatietäjän itsensä maininneen Frank Tashlinin elokuvan kuvastavan ”poikkeuksellisen hyvin 2000-luvun tosi-tv-maailmaa”, vaikka onkin tehty Cinemascope-aikana noin 60 vuotta sitten. Ilta kaipasi muutenkin kehyehköä viihdettä, joten annoin mennä!
Madison Avenue on ollut mainosmaailman mekka Yhdysvalloissa jo 1920-luvulta ja siellä on luotu toisen maailmansodan jälkeen yhä useampaan amerikkalaiseen kotiin ulottunut kuluttamisen eetos ja elämäntapa. Tony Randall näyttelee mainosmies Rockwell P. Hunteria, joka on vaarassa menettää työnsä suuren sopimuksen kaatuessa asiakkaan lähtöön. Veljentyttönsä kautta hän saa vihiä New Yorkiin ex-miestään pakoon tulleesta seksisymboli Rita Marlowesta (Jayne Mansfield), jolla on platinablondi-ulkonäköön olennaisesti kuuluvat ”houkuttelevat huulet”. Mikäs sopisikaan niiden avulla paremmin mainostettavaksi kuin Stay-Put –huulipuna!
Harmi vain, että Rita vaatii vastapalveluksen mainoskasvoudestaan: Rockwellin on oltava ”Lover Doll”, mustasukkaisuuden moottori Kaliforniaan jääneelle Tarzan-elokuvissa näyttelevällä exälle.
Kuulostaa nopeasti Billy Wilderin vasemmalla kädellä hutaistulta 1960-luvun tuotannolta, mutta Tashlinin elokuvassa on terää. Jo alkukuvissa, yliviritetyissä muka-mainoksissa laitetaan halvalla amerikkalaista mainosmaailman liian isoksi kasvanutta egoa. Ylivaihteella etenevän elokuvan tempo on sähäkkä ja värit terävät, kuten Madison Avenue –aiheelle kuuluukin. Sarkastisen satiirin ote on kaikesta huolimatta kepeä ja Rockwell tietoinen entiselle suhteelle aiheuttamastaan riskistä, houkuttelevien huulten otteessa. Ritan hahmon pohjana on ollut itsestään selvästi platinablondien äiti, Marilyn Monroe. Hänen maneerinsa ovat makoisan ylivedettyjä ja seksiä Marilynilla huokuva kiljahduskin muistuttaa narinaltaan lähinnä ruostunutta oven saranaa. Jayne Mansfield osasi aikakauden seksisymbolina myös oman roolinsa ironisoinnin.
Yksi elokuvan satiirin kohteista on myös tähtikultti. Elettiin yhä aikaa ennen Beatlesien tuloa maailmalle, mutta Elvis- sukupolvi oli jo ehtinyt ottaa kiinnekohtansa viihdemaailmassa. Lisäpisteitä elokuva saa melko pitkästä Lockheed Constellation –kohtauksesta Ritan laskeutuessa lentokentälle tapaamaan fanejaan.
Kaikkiaan elokuva osoittautui ohittamattomaksi osaksi 1950-luvun amerikkalaista kaanonia. Aikalaissatiiriksi elokuva on poikkeuksellisen terävänäköinen sittemmin aivan toisiin mittoihin kasvanutta muovimaailmaa kohtaan. Houkuttelevien huulten jälkeen samaiselle mainoskadulle sijoittuva Mad Men –tv-sarja olisi aiheensa puolesta seuraavana katselulistalla.
4½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti