Charlie Chaplinin elokuvat ovat varmasti klassisimmasta ja humaaneimmasta päästä kuvauksia ja elokuvina iättömiä, lähteehän draama niissä perusasioista (nälkä, toimeentulo).
Köyhyys on ihmistä eteenpäin ajava tai lamauttava voima. Toisissa elokuvissa köyhyys on taustatekijä rikollisuudelle, otetaan nyt vaikka uudemmista elokuvista esimerkiksi Jumalan kaupunki.
Jostain syystä Satyajit Rayn esikoisohjauksesta ja ”Apu-trilogian” ensimmäisestä osasta Tien laulusta (Pather Panchali) tuli tarinakieleltään mieleen John Fordin Vihan hedelmät (1940). Fordin elokuvassa tosin köyhyys on luonteeltaan edes jossakin määrin väliaikaista (lama), Rayn 1900-luvun alkuvuosiin sijoittuva elokuva intialaisesta kylästä ja Apun perheestä (Subir Banerjee) taas kertoo tarinan, joka voisi olla totta kolmannessa maailmassa yhä 2000-luvullakin.
Isä on köyhä runoilija joka ei pysty takaamaan toimeentuloaan perheelleen. Apu asuu äitinsä, siskonsa Durgan ja ikälopun (iso?)tätinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Durga varastelee hedelmiä naapurin puutarhasta ja langettaa vihan perheen niskaan. Äiti inhoaa houruavaa tätiä ja ajaa tämän kuolemaan muualle.
Köyhät ja sorretut eivät ole sen jalompia kuin rahan pilaamatkaan. Isän epätoivoisissakin projekteissa elää toivo paremmasta elämästä. Luonto ei kuitenkaan anna armoa eikä tunne myötätuntoa, oli tilanne mikä tahansa.
Ray sai vaikutteita ja alkusysäyksen elokuvansa syntyyn katsottuaan italialaisen klassikon, Polkupyörävarkaan. Tämäkään tarina inhimillisestä elokuvasta ei ole kuvattu isolla budjetilla ja se sisältää lähtökohdiltaan monia italialaisen neorealismin tyyppipiirteitä.
Tarina on universaalin koskettava, sen Ray osoittaa. Tien laulu on samalla hieno elokuva myös lapsuudesta ja ympäröivien olosuhteiden vaikutuksesta kasvuun. Erityisesti elokuvassa on kuvattu hienosti ajan kuluminen Apun kasvaessa ja vanhuksen vanhentuessa entisestään.
Ai niin. Viimeistään Vihan hedelmiin ajatukseni vei loppukohtaus, teemana matka ja uuden, paremman elämän etsiskely.
4 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti