Lola (1981)

Länsi-Saksan yhteiskunnallista tilannetta ja yhteisön ja yksilön välistä suhdetta tutkaillut Rainer Werner Fassbinderin BRD-sarjan elokuva Lola on väreiltään ja ulkoasultaan aivan erilaista luokkaa kahteen muuhun osaan nähden. Asiaan kuuluvasti ilotalon punaisessa, kaupungin parhaan virkamieskunnan täyttämässä bordellissa laulava ja työskentelevä Lola (Barbara Sukowa) on tarinan keskipisteenä, rakennuttaja Schuckertin (Mario Adorf) rakastajattarena ja toisaalta kaupunkiin tulevan uuden rakennussuunnittelijan von Bohmin (Armin Mueller-Stahl) nuorena rakkautena. Von Bohm ei vain aluksi tiedä emäntänsä tyttären ilotalotyöstä. Kaikki sijoittuu jälleen 1950-luvulle.

Monikasvoinen Lola kuvastaa kaupungin korruptoitunutta ilmapiiriä loistavasti. Todellisuus - ainakin poliittista ja taloudellista valtaa käyttävän luokan hyvinvointi - pohjautuu vehkeilyyn ja hyväveli-verkostoihin. Natsiaika näytti (ainakin Fassbinderin mukaan) jättäneen moraalityhjiön ulottuen pitkälle myös sodan jälkeiseen aikaan. Von Bohmin naiivi pyrkimys puhdistaa kaupunki korruptiosta on jo lähtökohdiltaan liian kunnianhimoinen.

Itse Von Bohmin ja Lolan tarina toistaa Sinisen enkelin (1930) kuviota - tosin tässä tapauksessa vanhempana arvon tuntevana herrasmiehenä on byrokratian edustaja opettajan sijaan. Emil Janningsin hahmo saa itsensä hölmöydessään naurunalaiseksi - von Bohm taas tuhoaa itseään toisella tavalla. Lolan loppu - huolimatta siitä, että siihen on varmasti piilotettu lukuisia merkityksiä - jätti itselleni hieman valjun maun. Käänteet vaikuttavat hieman tekemällä tehdyiltä.

Lolasta jää parhaiten mieleen Lolaa "NATO-alueen parhaaksi perseeksi" kehuvan Schuckertin rasvainen, omahyväinen rakennuttajahahmo, joka lienee Fassbinderin asteikollakin jo järjestelmää hyväksi käyttävien sikojen kärkipäätä.

Jälkimaultaan elokuva lienee karvan mitalla trilogian heikoin, johtuen liiankin yksiselitteisestä rappiokuvaelmasta. Moraaliltaan taantunut kaupunkihan on eri variantteina jo lukuisissa lännenelokuvissa aiemmin.


3½ / 5

IMDb