Sergio Leone on jokaisen nojatuolilänkkäristin päiväunien arkkitehti ja Clint Eastwood niiden käytännön toteuttaja. Huuliharppukostajan ollessa yhtä lailla täydellinen elokuva sarjassaan on Suuri Gangsterisota (kamala käännös!) totaalinen kansakunnan kasvukipujen ja ajan kuvaus. Molemmat ovat sentimentaalisia elokuvia, mutta jälkimmäinen aavistuksen herkemmällä tavalla.
Kuten tunnettua, elokuva liikkuu kolmessa eri aikatasossa eteläisellä Manhattanilla (1920-luvun vaihde, 1930-luvun vaihde ja vuosi 1968). Aikakausissa sukelteluhan tuli rikoselokuvista sivumennen sanoen tutuksi jo Kummisetä kakkosen myötä. Vanhan gansterin Noodlesin (Robert DeNiro uransa kohokohdassa) paluu lapsuutensa ja kieltolakiajan juutalaiskortteliin yli 30 vuoden jälkeen on kuin viime viikolla katsomani Varjojen katujen (1937) päägangsterin taivallus menneisyyteensä. Menestyminen – pikemminkin sen puute tässä tapauksessa – erottaa elokuvien pääsankarit toisistaan. Samoin on moraalin laita: Noodles palaa maisemiin tietoisena siitä, että on aiheuttanut toveriensa kuoleman vuosia aiemmin. Hän on kuitenkin kärkkäänä tietämään, miksi hänet on kutsuttu takaisin anonyymin kutsun lähettäjän toimesta.
Kummisedän ohjaamisesta paitsi jäänyt Sergio Leone teki useita vuosia työtä elokuvan eteen ja sitä voitaneen hyvällä syyllä pitää hänen joutsenlaulunaan. Kuten usein, Yhdysvaltain ulkopuolinen ohjaaja näkee tapahtuneen kaikkein tarkimmin: tässä tapauksessa järjestäytyneen rikollisuuden nousun Manhattanin siirtolaiskortteleista, kieltolain antaessa mahdollisuuden tapahtumille. Eepos perustuu Harry Greyn omakohtaiseen gangsterinovelliin, kuuden käsikirjoittajan työstettyä tekstin lopulta valkokankaalle.
[SPOILEREITA]
"There were two things I couldn't get out of my mind. One was Dominic, the way he said, "I slipped," just before he died. The other was you. How you used to read me your Song of Songs, remember?"
Pähkinänkuoressa Suuri Gangsterisota on sivustakatsojan tarina: sentimentaalisen mutta raisuotteisen ryysyläisen Noodlesin nousu menestykseen Maxin (James Woods) ohella sekä putoaminen jakkaralta, osin kohtalon ja osin tietoisten tekijöiden seurauksena. Menestykseen käsiksi pääsevä nuoruuden rakkaus Deborah pysyy tavoittamattomana loppuun asti. Ei edes rikkauksista paitsi jääminen aja vanhaa miestä lopulta kostotoimiin, kaikkia todennäköisyyksiä (mieshän on väkivaltainen tappaja siinä missä muutkin hahmot) vastaan. Siinä missä Maxista kasvaa menestyksen myötä psykopaatin oloinen maanikko, haisee Noodles loppuun asti kadulle ja viemäreille (pienenä sivuoireena on pakko ihmetellä, kuinka lieronoloisesta teinistä kasvaa karismaattinen, DeNiron kokoinen hahmo – tämä siis kritiikkinä Leonen sinällään upeita roolituksia kohtaan).
"It's true I have killed people, Mr. Bailey. Sometimes to defend myself, sometimes for money. And many people used to come to us. Business partners, rivals, lovers. Some of the jobs we took, and some we didn't. Yours is one we would never touch, Mr Bailey."
Leonen filmi on suurta elokuvaa, eeppinen tarinassaan ja kuvakielessään, komea musiikissaan (Morricone ja Rossini), melankolinen vireessään. Pastellinväriset siirtolaiskorttelien kadut, talojen katot, nuhjuiset varastot ja hämyisät ravintolat ovat epäilemättä niin lähellä realismia kuin mahdollista. Silti (huolimatta yyberbrutaaleista otteista elokuvassa) on kaikki nähty romanttisen linssin läpi: kaikki, myös kasvun oireet, ovat viattomia kansakunnan pakollisia sivujuonteita matkalla aineelliseen ja poliittiseen menestykseen.
 |
| Edgar Degas’n Tanssiharjoitus oopperassa (1895) |
Elokuvaa on helppo rakastaa ja yhdeksän vuoden tauon jälkeen sen pariin palaa kuin vanhan tutun luo. Noodlesissa lienee lopulta paljon itseänikin, koenhan olevani monen elämän juonteen kohdalla tarkkailija jos en ihan sivustakatsojakaan. Ainoa toive tuleville vuosille olisi nähdä Leonen suurteos isolta kankaalta, vaikka sitten kieltolakiajan teatterissa kovan teen virratessa!
5 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti